FacebookTwitterEmail

uncategorized

12.10. 2011

Luonnonvarat ovat piilevää pääomaa

Luonnonvarat saattavat muodostua joko siunaukseksi tai kiroukseksi. Kehittyvissä maissa ne ovat usein enemmänkin konfliktien uhkaa ja korruptiota lisääviä kuin vaurautta edistäviä tekijöitä. Esimerkiksi Kongon demokraattinen tasavalta on jäänyt mineraalivaroineen yhdeksi mantereen köyhimmistä maista. Laiton luonnonvarakauppa on pitkittänyt aseellista konfliktia Liberiassa. Mitä tapahtuu Angolassa tai Ghanassa, josta on äskettäin löytynyt öljyä? Onko resurssikirous itseään toteuttava mekanismi? Voiko sen noidankehästä vapautua? Otetaanko lähihistoriasta opiksi?
Teksti: Riikka Harju
Kuvitus: Tommi Partanen

Tällaisten maiden suurin ongelma on se, että ei ole tietoa siitä, mitä maaperästä vielä voisi löytyä ja mitä sieltä jo on löydetty. Näin ajattelee Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) yhteysjohtaja Pentti Noras.

– Tietojen digitalisointi puuttuu lähes kokonaan, mikä tekee tutkijoiden työn ja tulosten dokumentoinnin vaikeaksi. Valtio omistaa aina maaperästä löytyvät luonnonvarat. Olisi tärkeää seurata, miten luonnonvaroja käytetään ja pyrkiä niiden hallinnoimiseen kestävällä tavalla koko yhteiskuntaa hyödyttäen.

Noras pitää huonoa hallintoa ja läpinäkyvyyden puutetta kehittyvien maiden ongelmana. Heikko talous- ja sosiaalipolitiikka johtaa helposti siihen, että luonnonvarat eivät tuo vaurautta kansalle ja tuloerot kasvavat entisestään. Il­miötä kutsutaan resurssikiroukseksi. Myös ”Hollannin tauti” voi aiheuttaa taloudellista epävarmuutta.

– Jos maa tuottaa liian yksipuolisesti yhtä luonnonvaraa, niin se on hyvin riippuvainen maailmanmarkkinoiden hei­­lahteluista. Päättäjillä on näissä maissa usein hyvin henkilökohtaiset sidokset toimijoihin, ja korruptio rehottaa herkästi, Noras toteaa.

Ei mikään luonnonlaki

Nigeria on maailman kuudenneksi suurin öljyntuottaja, mutta sen bruttokansantuote henkeä kohti ei ole kasvanut paljoakaan vuosikymmeniin. Siellä resurssikirous yritettiin kääntää voitoksi, kun hallitus julkisti öljytulonsa ja sen, miten nämä rahat olivat jaettu osavaltioille ja paikallisille viranomaisille. Kansalaiset saattoivat kysyä, minne saadut rahat olivat menneet. Tämän seurauksena eräät viranomaiset joutuivat syytetyiksi julkisten varojen väärinkäytöstä.

Toimiva keino saattaakin olla, että kehitysmaiden luonnonvaroja käyttävät yritykset painostetaan julkistamaan, mitä ne luonnonvaroistaan maksavat. Tosin Nigerian hyvä kehitys ei ole ollut kestävää, vaan väkivaltaisuudet ovat edelleen jatkuneet, ja hallitus turvautunut myös koviin otteisiin. Ympäristön likaantumisestakaan ei ole juuri välitetty, ja korruptio lisääntyy edelleen.

Positiivisiakin esimerkkejä luonnonvarojen onnistuneesta hyödyntämisestä toki löytyy. Norja pohjoismaana on huonosti verrattavissa kehittyviin maihin, sillä maassa oli jo toimiva yhteiskuntarakenne ja kehittynyt demokratia, kun öljykauppa alkoi. Etelä-Afrikka on onnistunut saamaan paljon aktiivisia ja edistyneitä ja menestynyt sen ansiosta.

Angolan tulevaisuus näyttää lupaavalta. Maan luonnonvarat ovat rikkaat ja kehitys on nopeutunut viime vuosina paljon. Se on osannut panostaa hyviin suhteisiin naapurivaltojen kanssa, ja yhteistyö on alkanut lupaavasti.

Botswana on myös yksi eniten viime vuosina kehittyneistä valtioista. Maasta on löytynyt paljon timantteja, ja siellä on vähemmän väestöä. Vahva perinteinen heimokulttuuri on luonut pohjaa paremmalle hallinnolle korruption ja hyväksikäytön sijaan.

Noras uskoo siirtomaahallinto-taustan olevan yksi selitys resurssien väärinkäyttöön.

– On totuttu siihen, että heikommilta voidaan riistää ja omaan pussiin saa pelata. Uusien tiedon hallinta -teknologioiden leviäminen saattaa jatkossa lisätä osaltaan varojen väärinkäyttöä. Tekniikan avulla väärinkäytökset voi tehdä nopeasti, ja ne on helppo salata.

Hallinnon kehittäminen on Noraksen mielestä vaikeaa ja hidasta. Nopeita tuloksia ei juuri kannata odottaa, sillä perinteelliset toimintatavat muuttuvat pienin askelin. Tärkeää on demokratian lisääntyminen ja kansalaisten mahdollisuudet saada tietoa ja vaikuttaa päätöksentekoon.

– Koulutustason nosto on tehokas keino saada kansalaiset osallisiksi päätöksentekoon, ja sen ansiosta myös tieto leviää aiempaa tehokkaammin. Sisäisen yhteistyön lisääminen mahdollistaa hyvien käytäntöjen siirtämisen. Eriarvoisuutta niin kansalaisten kuin virkamiesten kesken pitäisi vähentää, Noras linjaa.

Lisäarvoteollisuus luo vaurautta

Noras toteaa, että maailman kaivoksien tuotannon kokonaisarvo on ”vain” 400 miljardia dollaria, josta esimerkiksi timanttien osuus on kolme prosenttia. Todellinen tuotto syntyy lisäarvoteollisuudessa, ja vaurautta luodaan kytkemällä kaivostoiminta maan muuhun talouselämään.

Miten lisäarvoteollisuutta saataisiin kasvatettua?

Noras korostaa teollisen klusteriajattelun merkitystä. Sen mukaan toisiinsa sidoksissa olevien toimialojen yritysten ja yhteisöjen muodostamat maantieteelliset keskittymät ovat merkittäviä kilpailun kannalta. Verkostossa yritys voi tuottaa hyötyä itselleen ja koko verkostolle, jolloin yhteistyö tuottaa synergiaa.

Mineraalipolitiikkaa arvioimalla ja kytkemällä se tehokkaasti teollisuus- ja talouspolitiikkaan voidaan Noraksen mukaan kasvattaa lisäarvoteollisuutta. Peruspalvelujen kehittäminen ja pienyrittäjyyden edistäminen houkuttelevat omalta osaltaan investointeja maahan.

– Kun kaivos työllistää yhden työntekijän maan alla, se antaa työtä parhaimmillaan kymmenelle muulle kaivoksen ulkopuolella. Kokonaisvaltaisen elinkeinopolitiikan avulla yritykset voidaan sitouttaa maahan monipuolisesti, jolloin ei synny erillisiä kaivossaarekkeita. Mineraalivarat ovat lähtökohta, josta todellinen arvon luominen vasta alkaa.

Noraksen mielestä maahan tulevat yritykset pitäisi velvoittaa kouluttamaan paikallista väestöä. Infrastruktuurin kehittämiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota, ja yrityksien olisi otettava vastuuta paikallisten olosuhteiden parantamisesta omalta osaltaan.

– Paikallisten odotukset ovat usein suuret, kun suuryritys aloittaa toimintansa alueella. Nykytilanne johtaa valitettavan usein pettymyksiin, Noras sanoo.

Suomi ei ole malliesimerkki

Suomessa kaivostoimintaan investoivat pääasiassa ulkomaalaiset.

– Tänne olisi hyvä saada lisää kotimaisia kaivosyhtiöitä. Tällä hetkellä Talvivaara on ainoa poikkeus ulkomaisten yrittäjien joukossa. Meidän tulisi miettiä, kuinka rahoituksen saatavuutta helpotettaisiin ja rohkaista kotimaisia yrittäjiä alalle, painottaa Noras.

Jotta osaaminen pysyisi Suomessa, koulutustasoon ja opiskelijamääriin tulisi Noraksen mukaan panostaa. Nykyiset opiskelijamäärät ovat hyvin pienet, ja töitä löytyy jokaiselle valmistuvalle.

– Suomeen investoiminen on turvallista, tietotasomme on valtavan hyvä ja ajantasaiset arkistot ovat saatavilla. Infrastruktuurin ja lainsäädännön selkeys houkuttelee yrittäjiä myös muualta maahamme, kertoo Noras.

Riikka Harju