Parin viime vuosikymmenen aikana ulkomaankaupassa on tapahtunut useita muutoksia. Teollinen tuotanto on pirstoutunut globaaleihin arvoketjuihin, ja palveluiden viennin ja tuonnin merkitys ulkomaankaupassa on kasvanut. Nämä kaksi muutosta ovat yhteydessä toisiinsa.
Kiinan ja IVY-maiden integroituminen maailmantalouteen, tieto- ja viestintätekniikan kehitys sekä kauppaa ja suorainvestointeja sääntelevän politiikan vapautuminen 1990-luvulta lähtien laajensivat yritysten mahdollisuuksia hyödyntää maiden välisiä eroja työvoimakustannuksissa. Tuotantoprosessit alkoivat hajota ketjuiksi, joissa eri vaiheet on sijoitettu niihin maihin, joissa tuotanto on kannattavinta, mikä lisäsi välituotteiden kansainvälistä kauppaa ympäri maailmaa.
Teollisuustuotannon ulkoistaminen kehittyneissä maissa selittää osittain myös palvelujen ulkomaankaupan kasvua. Tuotannon siirtyessä matalapalkkamaihin, kehittyneisiin maihin jäi jäljelle palveluintensiivisempää toimintaa. Tuotannon pirstoutuminen arvoketjuiksi on siis kasvattanut myös palvelujen ulkomaankauppaa, kun pääkonttoripalveluita viedään ulkomaisille tytäryhtiöille ja muita palveluita ostetaan ulkomailta. Lisäksi erityisesti Suomessa elinkeinoelämän rakennemuutos on merkinnyt uusien palvelualojen kasvua vientiteollisuudeksi. Esimerkiksi suomalaisten IT-palvelujen bruttovienti kasvoi 2002–2016 lähes olemattomasta noin 7,5 miljardiin euroon ja yhdeksi tärkeimmistä vientihyödykkeistämme. Kokonaisuudessaan palvelujen osuus viennin bruttoarvosta on kasvanut 19,4 prosentista 31,1 prosenttiin 2002–2016.
Nämä muutokset ovat asettaneet viennin kehityksen analysoinnille uusia haasteita. Perinteisesti viennin kehitystä on seurattu tulliviranomaisten tietojen pohjalta, jotka kattavat kuitenkin vain tavaroiden ulkomaankaupan ja ovat bruttoarvoja. Tullin vientitilastot voivat siis antaa puutteellisen kuvan, koska viennin bruttoarvoihin lasketaan mukaan ulkomaisten välituotteiden arvo ja koska tilastot kattavat palveluvientiä vain siltä osin, kun palvelut ovat osa tavaraviennin arvoa. Ongelma on kasvanut, kun ero viennin brutto- ja arvonlisäarvoissa on kasvanut.
Kun vielä vuonna 1995 Suomen viennin bruttoarvosta jäi keskimäärin 75 prosenttia suomalaisiin vientiyhtiöihin ja kotimaisille alihankkijoille, vuonna 2014 vastaava osuus oli enää 65 prosenttia (OECD:n TiVA-tilastot). Toisin sanoen viennin merkitystä Suomelle yliarvioidaan, kun vientiä arvioidaan vain bruttomääräisten lukujen perusteella. Tämä ns. tuplalaskentaongelma koskee erityisesti tavaraviennin tilastointia, jossa kotimaisen arvonlisän osuus on alhaisempi kuin palvelujen tuotannossa. Ymmärtääksemme, miten Suomen vientiteollisuus kehittyy ja vaikuttaa Suomen talouden kasvuun ja työllisyyteen, analyysin tulisi ensisijaisesti perustua juuri siihen arvonlisään, jota Suomessa luodaan.
Suomen ulkomaankaupan tulevaisuutta mietittäessä on siis tarpeellista tuottaa analyysia arvonlisän ja kilpailukyvyn eri lähteistä selkeämmin hyödyke- ja yritystasolla. Tähän tietotarpeeseen olemme kehittäneet uuden laskentametodologian, joka perustuu yritys-hyödyketason mikrotietokantoihin. Analyysimme paljastaa merkittäviä eroja viennin bruttomääräisissä ja arvonlisäpohjaisissa arvoissa ja niiden muutoksissa (Nilsson Hakkala ja Tamminen, 2017).
Tietojemme perusteella voimme laskea esimerkiksi, että palveluhyödykkeiden vienti vastasi yhteensä yli 36 prosenttia viennin kotimaisesta kokonaisarvonlisäyksestä vuonna 2016. Samana vuonna kyseisten tuotteiden osuus bruttoviennistä oli 31 prosenttia. Toinen esimerkki liittyy vuosina 2015 ja 2016 uutisoituun huolestuttavaan Suomen viennin laskuun. Laskelmamme antavat erilaisen kuvan. Viennistä saatava kotimainen arvonlisä oli yhtä suuri tai suurempi kuin edellisenä vuonna.
Nämä esimerkit havainnollistavat tarvetta ottaa huomioon niin palveluvienti kuin viennin kotimaisen arvonlisän osuudet vientiä analysoitaessa ja siitä uutisoitaessa.