Auttaako vienti ylös velkasuosta?
Viennin menestys tekisi julkisen talouden sopeuttamisesta vähemmän kivuliasta.
Paljonko on paljon? Liikaa on ainakin Suomen nykyinen velkaantumistahti. Määrä ylittää reilusti EU:n vakaus- ja kasvusopimuksessa asetetun rajan, eikä rima edes heilu. Sopimuksen mukaan julkisen talouden velan pitäisi pysyä alle 60 prosentissa bruttokansantuotteesta, Suomessa se on yli 90 prosenttia.
Vaikka monessa Euroopan maassa julkisen talouden velka on yli 100 prosenttia bruttokansantuotteesta ja esimerkiksi Japanissa yli 200 prosenttia, se ei omaa taakkaa kevennä. Ja painoa kertyy lisää, tänä vuonna valtion budjetin menoja katetaan lainalla noin 9,4 miljardin euron edestä. Jokaista suomalaista kohti velkaa on yli 32 000 euroa.
Ei hyvä, on Euroopan unionin neuvosto todennut. Se on aloittanut Suomea koskevan liiallisen alijäämän menettelyn, jolla pyritään varmistamaan jäsenmaan palaaminen budjettikuriin.
Ei hyvä, ovat todenneet myös Suomessa eduskuntapuolueet, jotka Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta ovat sopineet velkajarrun käyttöönotosta. Sen mukaisesti velkasuhteen tulisi laskea vuodessa 0,75 prosenttiyksikköä ensin 60 prosenttiin ja lopulta 40 prosenttiin. Nykytilanteessa se vastaisi noin kahden miljardin euron laskua vuodessa, lähes saman verran kuin Kela maksoi kansaneläkettä viime vuonna.
Jalostusarvossa alaspäin
Mikä merkitys viennillä on yhtälössä, jolla julkisen velkaantumisen synkkä suunta pitäisi kääntää?
1990-luvun talouslamassa valtiovarainministeri Iiro Viinanen teki tunnetuksi ajatuksen, ettei Suomessa pärjätä toistemme paitoja pesemällä. Onko sanoma pesunkestävä vielä euroaikanakin?
– Ilman muuta se pätee, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Aki Kangasharju sanoo.
Hän muistuttaa, että Suomen viennin osuus bruttokansantuotteesta oli pohjoismaisella tasolla ennen nollakasvuaikaa ja velkaantumisen merkittävää kasvua. Nyt olemme pudonneet selvästi muiden kyydistä.
– Meistä on tullut toistemme paitojen pesijöitä, muut Pohjoismaat ovat pärjänneet globaalissa vaihdannassa paljon meitä paremmin, Kangasharju sanoo.
Myös valtiovarainministeriön finanssineuvos Janne Huovari näkee viennissä tapahtuneen merkittäviä muutoksia. Aiemmin Nokian kultakaudella vienti oli suurelta osin hyvin korkean teknologian vientiä, nyt se on painottunut alemman jalostusasteen tuotteisin.
– Meillä on hyvin menestyviä maailman huippua olevia teknologiayrityksiä, mutta ne ovat kuitenkin aika pieniä, joten niiden rooli ei koko taloudessa niin selvästi näy. Pulaa on merkittävistä korkean jalostusasteen suurista vientiyrityksistä, Huovari sanoo.
Vienti on hänen mukaansa vieläkin vetänyt kohtuullisesti, mutta ei kuitenkaan erityisen hyvin.
– Ulkomaankauppa ei ole ollut meillä mikään suuri ongelma. Se ei ole myöskään ollut mikään tähti, joka vetäisi koko Suomeen talouden nousuun, kuten se teki Nokia-aikana.
Aki Kangasharju vertaa uudelleen Suomea muihin Pohjoismaihin.
– Meillä on vähemmän kotimaista arvonlisää yhdessä vientieurossa kuin muilla Pohjoismailla eli suomalaiset vientituotteet rakentuvat enemmän tänne tuotujen raaka-aineiden ja välituotteiden varaan. Tästä seuraa, että tänne syntyy liian vähän työtä ja verotuloja vientisektorilta.
Vaikutus on pelkkiä vientisektorin työpaikkoja suurempi, kun viennin menestys tai menestymättömyys heijastuu työvoiman tarpeeseen myös kotimarkkinoilla toimivilla yrityksillä. Asialla on iso merkitys valtion tulojen ja menojen kannalta.
Vaikutukset montaa kautta
Aki Kangasharju kritisoi monia ekonomistikollegojaan liian yksipuolisesta ja staattisesta ajattelusta, kun he yksinkertaistavat viennin tarpeellisuuden siihen, että sillä rahoitetaan tuonti.
– Se on osatotuus. Mutta olennaisempi vaikutus meidän hyvinvoinnin, velkaantumisen ja talouskasvun kannalta on se, että vienti mahdollistaa erikoistumisen. Erikoistuminen on se, mistä tulee tuottavuushyöty. Me voimme erikoistua niihin tuotteisiin, missä olemme parhaimmillamme ja tuoda Suomeen sitä, missä emme ole niin hyviä. Näin voimme saada parhaan arvonlisän työtunnille ja loistaa vahvuusalueillamme. Tästä se hyvinvointi tulee.
Janne Huovari puhuu Aki Kangasharjun kanssa samaan suuntaa siitä, kuinka pienen maan kannattaa erikoistua tiettyihin asioihin, kun resursseja on rajallisesti. Ulkomaankauppa tuo talouteen dynamiikkaa, kilpailua ja tiedon leviämistä. Toiminnot kehittyvät myös kotimarkkinoilla toimivilla yrityksillä esimerkiksi alihankintaketjujen kautta.
Se on tärkeää tuottavuuden kasvun kannalta, ja juuri siinä Suomi on jäänyt jälkeen. Huovari nostaakin tuottavuuden heikon kasvun Suomen talouden ongelmien juurisyyksi.
– Työn tarjonta on lisääntynyt muun muassa pidempien työurien kautta. Työpanosta on riittänyt hyvin, mutta tuottavuuden kasvu lähes pysähtyi finanssikriisin aikoihin ja siitä lähtien olemme koko ajan jääneet siinä verrokkimaista jälkeen. Julkisen talouden alijäämä on kasvanut samaan aikaan kun tuottavuuskehitys on heikentynyt, hän muistuttaa.
Huovari kuitenkin uskoo työn tuottavuuden kasvavan Suomessa jatkossa jo siitäkin syystä, että maailmalla tapahtuva kehitys osaamisessa ja teknologioissa siirtyy tännekin.
Entä jos kehitys Suomessa ei kuitenkaan yllä kilpailijamaiden vauhtiin?
– Se tarkoittaa, että palkkakehityksenkin pitää Suomessa olla hitaampaa kuin muualla. Heikko työntuottavuuden kehitys on näkynyt siinä, että täällä palkkakehitys on ollut hitaampaa kuin verrokkimaissa. Se on pois meidän taloudellisesta hyvinvoinnista.
Samalla julkisen talouden tilanne vaikeutuu. Päinvastaisessa tilanteessa palkat nousevat, se kasvattaa kotimaista kysyntää ja verotuloja ja vähentää velanoton tarvetta.
Mikä muuttaisi suunnan?
Aki Kangasharju sanoo, että kun taloudessa on ollut lähes nollakasvu jo parikymmentä vuotta, tilanne ei itsestään muutu paremmaksi. Hänen mukaansa nyt vaaditaan merkittäviä tekoja, vaikka varmoja ratkaisuja ei kenelläkään ole tiedossa.
– Tarvittaisiin sellaista laskelmoitua riskinottoa, johon ei ole tutkimustuloksia. Ei tämä pelkällä odottelulla muutu, Kangasharju painottaa.
Hän esittää pitkän listan toimia, joita hänen mukaansa pitäisi tehdä. Mukaan mahtuu muun muassa vahvempi panostaminen osaamiseen ja tutkimus- ja kehitystoimintaan, osaajien houkuttelu, veromuutokset ja brändiosaamisen kehittäminen.
Ehdotuksia on kuultu monelta suunnalta runsaasti aikaisemminkin ja aina niitä on myös vastustettu erilaisin perusteluin. Muutoksen aikaansaamista ei helpota sekään, että raskas velkataakka asettaa rajoituksia toimille, joista monet alkuvaiheessa kasvattaisivat alijäämää.
Edessä hankala tehtävä
Suomessa lähes kaikki puolueet ovat velkajarruun sitoutuessaan päätelleet, että 90 prosentin velkaantumisaste on liikaa. Onko taloustutkimuksessa näkemystä siitä, milloin julkinen velkaantuminen alkaa haitata maan talouskasvua?
Aki Kangasharjun mukaan nykykäsityksen mukaan yleensä pätee se, että mitä velkaantuneempi maa on, sitä hitaampaa on kasvu. Mitään tiettyä raja-arvoa ei kuitenkaan voi esittää.
– Jokaisella maalla on oma velkaantumisen yläraja. Japani kestää 230 prosentin velkaantumisastetta, Italia näyttää kestävän 150 prosenttia, mutta Ukraina teki konkurssin jo 40 prosentissa. Yhtä numeroa ei ole, Kangasharju sanoo.
Kuinka haastavia velkajarrussa asetetut askelmerkit ovat valtiovarainministeriön näkökulmasta?
– Ovathan ne haastavia. Varsinkin, jos talouskehitys jatkuu viime vuosien tapaa vaimeana, Janne Huovari vastaa.
– Kun sopeutetaan, se voi tarkoittaa palveluiden heikentämistä. Jos taas verotusta kiristetään, se vaikuttaa yksityiseen kulutukseen ja negatiivisesti kotimaan talouteen. On hankala tehdä sellaista finanssipolitiikkaa, joka oikeasti sopeuttaa, jos kasvu on muutenkin heikkoa. Jos yritetään sopeuttaa liikaa, sillä on negatiivisia vaikutuksia talouskasvuun ja sitä kautta myös julkiseen talouteen. Tehtävä on haastava ja pitkäaikainen, mutta se ei ole ylivoimainen. Jos ulkomaankauppaan saataisiin selkeää kasvua, se helpottaisi tehtävää huomattavasti, Huovari pohtii.