Käpertymisen helppous ja vaikeus
Avoimen, kansainväliselle yhteistyölle rakentuvan maailmantalouden loppua on povattu viime vuosina säännöllisin väliajoin, yleensä silloin kun jokin ulkopuolinen shokki on aiheuttanut talouden yskintää ja herättänyt protektionistiset äänet. Näin tapahtui Aasian talouskriisissä vuosina 1997–1998, sitten isommassa mittakaavassa vuosien 2008–2009 finanssikriisissä, ja parin viime vuoden aikana uudelleen.
Käpertyjille tarjotaan juuri nyt yhtä aikaa useita houkutuksia – suoranaista voileipäpöytää: edelleen jatkuva globaalitalouden rakennemuutos, maailmankaupan kasvun hidastuminen sekä finanssikriisin jälkimainingeissa kärvistelevät, velkaantuneet taloudet. Euroopassa pakolaiskriisi, EU:n sisäinen hajaannus ja brexit.
Yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuslaitoksen kesäkuussa julkaiseman kyselyn mukaan 56 prosenttia EU-maiden kansalaisista ja 57 prosenttia amerikkalaisista katsoo, että oman maan pitäisi huolehtia omista asioistaan ja antaa muiden maiden huolehtia omistaan, miten vain pystyvät. Omien asioiden ensisijaisuutta korostava ajattelu on levinnyt Yhdysvalloissa Eurooppaa nopeammin.
Viitteitä sisäänpäin kääntymisestä löytyy myös kauppapolitiikasta. Global Trade Alert -hanke on arvioinut protektionististen toimien lisääntyneen vuoden 2015 aikana maailmanlaajuisesti 50 prosentilla edellisvuoteen verrattuna. Kilpailua vääristävistä toimista ovat lisääntyneet sekä valtiontuet että tuotannon kotimaisuusvaatimukset. Ja isot kauppaneuvotteluhankkeet kuten transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuus TTIP sekä Tyynenmeren vapaakauppasopimus TPP ovat ajautuneet vaikeuksiin.
Vaikka muutos ei vielä käytännön vaikutuksiltaan ole suuri, sentimentin muutos on. Osa yrityksistä on jo reagoimassa rytmin vaihdokseen panostamalla esimerkiksi tuotannon lokalisointiin ja ulkomaankaupan osittaiseen korvaamiseen paikallisilla investoinneilla. General Electricin pääjohtaja Jeffrey Immeltin sanoin: ”A localization strategy can’t be shut down by protectionist politics.”
Entä mikä on poliittisten päättäjien ja virkamiesten rooli? Miten varmistaa, että maailmantalous rakentuu jatkossakin yhteiselle tekemiselle eivätkä valtiot ryhdy puuhaamaan omiaan toisten kustannuksella?
Ensimmäinen keino on klassinen ja liittyy talouteen: Luodaan uusia mahdollisuuksia niille, jotka globalisaatio ja teknologinen muutos ovat pudottaneet kelkastaan uudistamalla taloutta ja työmarkkinoita. Ja ylläpidetään turvaverkkoja niille, jotka eivät näihin mahdollisuuksiin syystä tai toisesta pääse kiinni.
Toinen keino liittyy tunteisiin: keskustellaan kansainvälisestä kaupasta entistä avoimemmin ja oleelliseen keskittyen. Vapaakauppaa painottava perinteinen retoriikka johtaa osin harhaan ja luo tarpeettomiakin pelkoja, sillä kauppapolitiikassa on vapauttamisen sijaan yhä useammin kyse yhteisten normien, standardien ja menettelytapojen kehittämisestä. Esimerkiksi TTIP-hankkeen positiivisista vaikutuksista jopa 80 prosentin on arvioitu tulevan sääntelyyn liittyvien ristiriitojen vähentymisen kautta – ei siis sääntelyn poistamisesta tai ”vapauttamisesta”.
Kolmas keino on, että ymmärrämme ja oikeasti hyödynnämme EU:n mahdollisuudet uuden globaalitalouden pelinrakentajana. EU on maailman suurin sisämarkkina ja kahdeksankymmenen maan suurin kauppakumppani, jolla on kokonsa ansiosta jo nyt valtava vaikutus yritysten toimintaa ja tuotteita koskevien standardien muotoutumiseen eri aloilla. Voimme hyödyntää tämän vaikutusvallan toimimalla EU:n jäsenmaina yhdessä, kehittämällä sisämarkkinoita ja vaikuttamalla maailmankaupan ehtoihin. Tai voimme toimia hajaannuksessa ja antaa muiden ottaa ohjat. Asia on Suomen kannalta tärkeä.
Tuomas Tapio
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori sekä maailman talousfoorumin (World Economic Forum) kaupan ja investointien asiantuntijaryhmän jäsen.