Kiinan globaalit sijoitukset
Yleensä unohdetaan, että johtavat länsimaat ovat omaa kasvuaan ruokkiakseen jo ”rohmunneet” tuottavimmat kohteet.
Maailman suorista sijoituksista Britannian osuus nousi 45 prosenttiin vuonna 1914. USA:n osuus oli vuoden 1957 huipussaan 50 prosentissa. Kiina oli viime vuonna vielä kaukana ”maailman omistuksesta” – laskentatavasta riippuen 1,5–6,6 prosentin osuudellaan.
1980-luvulla japanilaisten yritysten ulkomaiset sijoitukset nähtiin usein valtion orkestroimina salajuonina. ”China-bashing” ei ole kuitenkaan edes USA:ssa yltänyt varhaisen ”Japan-bashingin” tasolle kongressin protektionistisesta uhosta huolimatta.
Punaisen usvan hälventämiseksi on syytä tarkastella, minkälaiselta pohjalta Kiina ponnistaa globaaleille markkinoille.
Kiinan lähtiessä opettelemaan globaalimarkkinoilla operoimista sen ongelmana on ollut ensinnäkin suuryritysten kehittäminen monikansallisiksi kilpailijoiksi.
INSEAD:in Aasia-keskuksen vetäjä, Gordon Redding, on johtava Itä Aasian yritysorganisaatioiden tuntija. Kirjoittamiensa kymmenen teoksen lisäksi hän on konsultoinut Aasian tycooneita ja jopa paria suomalaista monikansallista yritystä.
Redding arvelee kolmen vuoden takaisessa kirjassaan ”The Future of Chinese Capitalism”, että rakennetekijät jarruttavat sellaisten monikansallisten yritysten syntyä, jotka pystyisivät nykyisillä tehokkuusvaatimuksilla hallitsemaan maailmanluokan yritysten moniulotteista ja kompleksista toimintakenttää.
Hiljattain käymässämme keskustelussa Redding varoitteli, että kun katselee Kiinan muutosvauhtia, kirjan arviot saattavat piankin olla vanhentuneita.
Itä Aasian ja Kiinan yritysorganisaatiot ovat olleet tähän päivään saakka klaanikonglomeraatteja, perheitten omistamia yritysryppäitä. Ne perustuvat voimakkaisiin henkilösiteisiin ja keskinäiseen luottamukseen. Tällainen perhesidonnainen verkostokapitalismi estää ammattimaisen liikkeenjohdon kehittymisen. Institutionaalisen luottamuksen synnyttäminen on Kiinassa uusi sisäpoliittinen haaste.
Vanhassa rakennelmassa omistajat eivät täysin luota toimitusjohtajiin. Nämä eivät luota työläisiin, jotka puolestaan epäilevät johtoa ja niin edespäin. Vastahakoisuus delegoida jäykistää alati monimutkaistuvaa globaalia liiketoimintaa.
Toisaalta monikaan ei uskonut, että Korean ”mammuteista” tulisi maailmanluokan kilpailijoita. Lisäksi tehokkuus, jolla Kiina imuroi globaalia tietämystä ja integroi alati laajenevaa tieto- taitomassaa yhteiskuntaan, saattaa nopeuttaa muutosta myös klaanikapitalismissa.
Tällä hetkellä ainoa pysyvä ilmiö Kiinassa on muutos. Kiina muuttaa maailmaa, mutta vielä enemmän se muuttaa itseään.
Ei edes Pekingin puoluekoulussa opeteta enää maxsilais-leniniläistä taloutta vaan moderneja liiketalousmalleja. Luennoitsijoiksi kutsutaan ulkomaisia asiantuntijoita, jotka miehittävät oppituoleja myös yliopistoissa ja MBA-kouluissa.
Osallistuin viime toukokuussa Pekingissä keskusteluun, jossa oli mukana myös amerikkalaisen Conference Boardin Kiina-keskuksen johtaja David Hoffman. Hän epäili muutosten nopeutta ja näytti kaaviota, joka osoitti historiallisen ”dynastinen mallin” tekevän paluuta kiinalaiseen liiketoimintaan. Noin 3 000 ”aristokraattista klaania” kontrolloi tänään satojen miljardien dollareiden omistuksia.
Tosiasiassa kiinalaisen kapitalismin taustalla on useita yrityshybridejä: valtionyritykset, yhteisyritykset yksityisten ja valtiotaustaisten yritysten välillä, täysin yksityiset yritykset, paikallishallintojen omistamat yritykset, yksityisten sijoitusrahastojen omistamat yritykset ja lopulta varakkaat yksityishenkilöt. Viimeksi mainittujen sijoitusvarallisuus lasketaan sadoissa miljardeissa dollareissa. Nämä henkilöt ostavat vaivihkaa lisukkeiksi myös viinitarhoja Ranskasta, kiinteistöjä New Yorkista ja taidetta Sothebyn huutokaupoista.
Ulkomaisia suursijoituksia – mukaan lukien valtionlainat – rahoittavat ensisijaisesti valtionrahasto CIC (China Investment Corporation) ja maan valuuttareserviä hallinnoiva SAFE (State Administration of Foreign Exchange).
Vuonna 2010 kiinalaisten yritysten sijoituskohteina oli 3 125 ulkomaista yritystä 129 maassa ja alueessa. Aasian osuus oli 71,4 prosenttia, Latinalaisen Amerikan 13 prosenttia, Euroopan 5,9 prosenttia, Oseanian 4,4 prosenttia, USA:n 2,7 prosenttia ja Afrikan 2,6 prosenttia. Näiden suorien sijoitusten kokonaisarvo oli 59 miljardia US dollaria – puolet Kiinaan samana vuonna menneistä suorista sijoituksista.
Suorien sijoitusten kohteina ovat etupäässä energiasopimukset, osakkuudet kaivos- ja öljyteollisuudessa sekä yritysfuusiot ja -ostot. Viimeksi mainittujen avulla yritetään opetella länsimaisen managementin lisäksi myös jakeluverkostojen ja alihankintaketjujen hallintaa. Öljy- ja jalostamokaupat ulottuivat viime vuonna myös Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Ranskaan ja Skotlantiin.
Amerikkalaisten Asia Societyn ja Wilson Centerin 4.5.2011 julkaisemassa tutkimuksessa Kiinan ulkomaansijoitusten arvioidaan pian kasvavan 100–200 miljardia dollaria vuodessa. Vuoteen 2020 mennessä näiden sijoitusten arvo olisi noin 2 000 miljardia dollaria.
Euroopan johtavissa teollisuusmaissa pääkohde on ollut Saksa, ja Suomen lähinaapuristossa Ruotsi ja Norja. Suomeen ei merkittäviä kiinalaisia sijoituksia ole vielä ollut näkyvissä – viranomaismantroista huolimatta.
Go Global -strategian merkittävä ulottuvuus on myös Kiinan RMB:n käytön nopea kansainvälistyminen kaupassa ja sijoitussalkuissa. Uusi ulkopolitiikkaa muovaama ulottuvuus on taloudellisen suurvallan globaalin läsnäolon ja maailmantalouden riippuvuussuhteiden synnyttämät huolet ja vastuut.
Kiinalaisyritysten kehittymistä sofistikoiduiksi monikansallisiksi jarruttavat lopulta globaalin yritysjohdon puute ja brändikehittelyn heikkous. Tähän mennessä vain Lenovo, Heier ja Huawei ovat olleet ensimmäiset näytöt kansainvälisen brändirakentamisen omaksumisesta. Vuonna 2005 perustettu National Comission for Brands Promotion kantaa samaa huolta kuin suomalaiskansalliset brändääjät.
Mitä tulee laadun lisäksi epäilyihin puutteellisesta innovaatiosta ja luovuudesta, näihin liittyvää nopeata kehitystä yritysten lattiatasolla on vaikea nähdä ajatushautomoista tai populäärimediasta käsin.
Asia Societyn ja Wilson Centerin tutkimuksessa Yhdysvaltoihin suuntautuville kiinalaissijoituksille vaaditaan avoimien ovien politiikkaa, koska ne ”lisäävät työllisyyttä ja hyödyttävät sekä kuluttajia että infrastruktuurikohteita”. The Economist-lehti kirjoitti pääkirjoituksessaan 13.11.2010, että Kiinan ulkomaisen sijoitustoiminnan jarruttaminen olisi ”karhunpalvelus tuleville sukupolville”.