Pidempi kvartaali kauppapolitiikkaa 

– Silloin oli kansainvälisen kaupan huippujakso, Pasi-Heikki Vaaranmaa luonnehtii aikakautta, kun hän aloitti ulkoministeriössä kansainväliseen kauppaan liittyvissä tehtävissä vuonna 1998. 

– Oli hillitön draivi ja tuntui, että olemme menossa todella kohti kaupan avointa, sääntöpohjaista järjestelmää, Vaaranmaa muistelee.  

Isoja muutoksia tapahtui monella rintamalla. Neuvostoliiton romahdettua sosialistiset maat olivat liittyneet länteen, kansainvälistä kauppaa edistävän GATT:in Uruguayn kierros saatiin päätökseen, perustettiin Maailman kauppajärjestö WTO ja jopa Kiina neuvotteli liittymisestä sen jäseneksi. Informaatioteknologiasopimus puolestaan vapautti it-tuotteiden kauppaa ja myös televiestintä- ja rahoituspalveluista saatiin sopimukset aikaiseksi, ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:ssä neuvoteltiin monenvälisestä investointisopimuksesta.  

Lisähönkää kauppapolitiikan parissa työskentelyyn Vaaranmaa sai siitä, että hän näki avoimen kaupan olevan Suomelle iso mahdollisuus.  

– Suomessa tarvitaan tuontia omiin tuotantopanoksiin ja kulutukseen. Vientiä tarvitaan, jotta meidän taloutemme voi kasvaa. 

Myötätuuli ei kuitenkaan jatkunut ja kehitys on Vaaranmaan mukaan sittemmin vienyt huonompaan – tai tämä on diplomaattisempi ilmaisu hänen käyttämästä suorasukaisesta suuntaa osoittavasta kielikuvasta. 

– Silloin oli odotus, että saadaan isoja juttuja ratkeamaan. Mutta maailma ei ole tullut niin paljon paremmaksi kuin silloin ajattelin. Sen jälkeen on ollut monia ikäviä kehityskulkuja. 

Liberaaleja liittolaisia 

Vaaranmaa eteni ulkoministeriössä eri tehtävien ja muun muassa Syyrian, Geneven ja Pariisin kautta kauppapolitiikan yksikön päälliköksi kuutisen vuotta sitten.  

Mutta paikallaan ei polkenut kaupan vapauttaminenkaan, vaikka asiat eivät edenneetkään niin sujuvasti kuin huippujaksolla näytti. EU on saanut solmittua lukuisia kauppasopimuksia, ja nykyisin sillä on maailman suurin kauppasopimusten verkosto, se kattaa yli 40 kauppa­sopimusta lähes 80 maan kanssa. Tällä hetkellä EU:hun tuotavasta tavarasta 70 prosenttia on nollatulleilla. Osaltaan sopimusten avittamana kauppa on jatkanut kasvuaan. 

Vaaranmaa sanoo, että osana EU:ta olemme voineet vaikuttaa siihen, että Suomen edut ovat jossain määrin tulleet huomioiduksi.  

– Olen satavarma, että olemme isompi toimija EU:n kautta, kuin jos olisimme yksinään yrittämässä saamaan vaikka Brasiliaa kiinnostumaan kauppasopimuksesta Suomen kanssa. Mitä toisella puolella maailmaa olevalla 200 miljoonan ihmisen taloudella olisi voitettavaa viiden miljoonan ihmisen talouden kanssa? 

Tässä melkein kuulee EU-skeptikoiden epäilyksen Suomen äänen kuulumiselle. Miksi sitten Saksa, Ranska ja muut isot maat panisivat EU:n sisällä painoa Suomen näkökannoille, mitä niillä on siinä voitettavaa? Vaaranmaa korostaa, että EU:ssa maat vaikuttavat sekä yksinään että ryhmissä.  

– Olemme tuoneet liberaalileirin kautta esiin esimerkiksi sitä välttämättömyyttä, että sopimuksia saadaan vietyä loppuun saakka, vaikka jotkut maat kehitystä jarruttaisivatkin. 

Synkeitä ennusmerkkejä 

Vuosituhannen vaihteen optimismi on kuitenkin jäänyt kauas taakse, ja Vaaranmaan mielestä ennusmerkit kansainvälisen kaupan kehityksestä ovat huonoja muun muassa valtioiden kilpailua vääristävän roolin vahvistumisen, valtiontukien, strategisten autonomiatarpeitten sekä teknologiaan ja turvallisuuteen liittyvien näkökulmien johdosta. 

Halu monenväliseen kaupan vapauttamiseen on laimeaa, mihin osaltaan vaikuttaa maailman talousmahtien USA:n ja Kiinan kilpailu. Yhdysvalloissa ei haluta solmia sopimuksia, jotka voisivat hyödyttää Kiinaa. 

– Minun on vaikea nähdä myönteistä kehitystä muuta kuin tipoittain, kunnes taas havahdutaan siihen, että avoimempi kauppa tuo meille enemmän talouskasvua ja hyvinvointia kuin rajasuoja. Tällä hetkellä sääntöjärjestelmää haastetaan globaalisti, mutta maailmankauppaa ei voida käydä ilman sääntöjä. Meidän täytyy löytää järkevä tasapaino avoimen kaupan, aitojen turvallisuushuolien ja epäterveitten riippuvuuksien hallinnan suhteen. 

Vaaranmaa ei kuitenkaan pidä kovin todennäköisenä, että globaaliin talouteen syntyy blokkeja esimerkiksi USA:n ja Kiinan ympärille, ja kauppaa käytäisiin lähinnä näiden blokkien sisällä. 

Hänen mukaansa kylmän sodan aikaan blokkiutuminen oli mahdollista, kun maailmankaupan volyymit olivat merkittävästi nykyistä pienemmät. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kauppa 1980-luvun alussa oli kaksi miljardia dollaria vuodessa, kun Yhdysvaltojen ja Kiinan välisessä kaupassa sama summa täyttyy jo päivässä. 

– Irrottautuminen nykyisistä kauppasuhteista olisi vaikeaa. Blokkiutumisessa on sellainenkin haaste, etteivät muut maat olisi välttämättä kovin halukkaita liittymään johtavan talouden rinnalle blokkiin mukaan, kun ne ovat niin tiukasti sidoksissa taloudellisesti myös ”vastapuolen” kanssa. 

Muureja vai monipuolisia toimitusketjuja 

Euroopan unioni ei ole irrallaan yleismaailmallisesta kehityksestä. Usko siihen, että vahvalla taloudellisella keskinäisriippuvuudella maat voidaan sitoa toisiinsa ja edistää demokratiakehitystä ja ehkäistä sotien syttymistä, on kärsinyt kovan kolauksen. Nyt taloudellisen riippuvuuden pelätään huonossa tilanteessa muuttuvan kiristyssilmukaksi. Sen ehkäisemiseksi halutaan parantaa strategista autonomiaa. 

Näissä vaatimuksissa voi kuulla kaikuja avoimen kaupan rajoittamisesta. Vaaranmaan laskelmissa strateginen autonomia ei kuitenkaan väistämättä johda uusiin kaupan esteisiin vaan voi jopa edellyttää vireämpiä kauppasuhteita. 

Hän perustelee näkemystään sillä, että toimitusketjujen kriisinsietokykyä voidaan vahvistaa kolmella tavalla. 

– Monipuolistamalla toimitusketjuja, kasvattamalla yritysten varastoja sekä lisäämällä omaa tuotantoa. Näistä toimitusketjujen monipuolistaminen tapahtuu hyvin luontevasti kauppasopimusten avulla. 

Pelkillä monipuolisilla kauppasuhteilla strategisen autonomian voimistuvia vaatimuksia ei kuitenkaan taideta täyttää. Esimerkiksi puolijohteiden tuotantoa halutaan Euroopassa lisätä. Vaaranmaa muistuttaa kustannuksista. 

– Pumpataan julkista rahaa sirutuotantoon, jolle ei ole ainakaan tällä hetkellä juurikaan eurooppalaisia käyttökohteita. Valtion tuilla otetaan osa yritysriskistä veronmaksajille. Se tapahtuu aika lailla kyselemättä, pitääkö valtion oikeasti tukea sellaista. 

Uskonasioita 

Vaaranmaan likimain neljännesvuosisadan kestänyt vihkiytyminen kauppapolitiikkaan käy ilmi, kun hän perustelee näkemyksiään usein viittaamalla kansainvälisiin tutkimuksiin, raportteihin, tilastoihin ja aiempiin tapahtumakulkuihin.  

Näin hän tekee myös päätöksentekijöitä palvellessaan. Koska ratkaisuilla on suoria vaikutuksia Suomen ja suomalaisten hyvinvointiin, poliittisten päätösten tueksi on saatava paras mahdollinen tutkittu tieto ja asiantuntijanäkemys.  

Vaaranmaa on havainnut, että eurooppalaisessa keskustelussa Suomella on joskus haasteensa.  

– Jotkut asiat ovat vähän uskonasioita, eikä näkemyksiä juuri voi tutkimustiedolla korjata, Vaaranmaa pohtii ja antaa esimerkin. 

– Tiedämme hyvin, että rajasuojan nostaminen strategisen autonomian nimissä tuottaa hyvinvointitappioita, mutta tälle on silti Euroopassa laajaa kannatusta, hän muotoilee. 

Isosta linjasta ollaan kuitenkin lähes yksimielisiä. 

– Peruskonseptin eteen ei tarvitse onneksi käydä ideologista taistelua. Ajatus suhteellisen avoimesta, reilusta kansainvälisestä kaupasta ja kilpailusta nauttii tätä nykyä Suomessa suurta suosiota. Suurin osa elinkeinoelämästä ja muista sidosryhmistä on sitä mieltä, että sitä kohti pitää pyrkiä. 

Itseään Vaaranmaa luonnehtii markkinaliberaaliksi.  

– Avoimilla markkinoilla resurssit jakautuvat optimaalisimmin. Minulla on vahva näkemys, että yksityisen sektorin yritystoiminta on talouskasvua ruokkivaa ja kilpailusta seuraa kannustin kehittää toimintaa tehokkaammaksi. Valtiolla on tärkeä rooli siinä, millä tavalla yksityistä sektoria kannustetaan yritteliäisyyteen, aktiivisuuteen ja taloudelliseen toimintaan. 

Jotta resurssien jakautuminen tapahtuisi tehokkaasti, markkinan täytyy olla kilpailtu. Siksi valtioiden sääntelyllä pitää varmistaa, että kilpailu toimii. Maailmankaupassa on kuitenkin pelureita, jotka eivät pelaa samoilla säännöillä, ja joillakin markkinoilla kilpailu on valtion taloudellisen intervention seurauksena hyvin vääristynyttä. Kauppapolitiikassa riittää työsarkaa. 

– Jossain vaiheessa pitää palata perusteisiin eli siihen, että onko meillä sääntöjä ja koskevatko ne kaikkia. Maailmankauppa ei pidemmällä tähtäimellä toimi, jos näitä sääntöjä ei ole.