Soi rakennemuutoksen blues
Summan paperitehdas rakennettiin 1950-luvun alkupuolella. Sen ympärille kasvoi kokonainen kylä ja työllisyysvaikutukset olivat laajat. Ei ollut harvinaista, että monen luokkakaverini perheessä molemmat vanhemmat olivat tehtaalla töissä. Tehtaalle haettiin kesätöihin ja siinä usein onnistuttiin. Kun sinne oli kerran päässyt, työpaikkaa saattoi pitää jokseenkin varmana. Pystyi ostamaan talon, auton ja kesämökinkin.
Paperiteollisuuden vaikeudet olivat tiedossa, mutta Summan tehtaan lopettamispäätös kahdeksan vuotta sitten tuli silti työntekijöille yllätyksenä. Asuntolainat oli mitoitettu varman työpaikan varaan. Kokonainen elämäntyö tehtaan palveluksessa pyyhittiin pois. Syntyi pienyrityksiä, kun työpaikkansa menettäneet lähtivät luomaan uutta, mutta syntyi myös katkeruutta. Oppikirjamaisempaa esimerkkiä rakennemuutoksesta saa hakea: paperitehtaan tilalla on Summassa nyt Googlen datakeskus. Se työllistää vähemmän kuin edeltäjänsä, mutta työllistää kuitenkin.
Perinteisten teollisuustyöpaikkojen häviäminen on keskeinen teema myös Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailussa. Keskustelusta saa helposti sellaisen kuvan, että työpaikkoja olisi Atlantin takana aikaisempaa vähemmän, kun tilanne on todellisuudessa päinvastainen. Uusia työpaikkoja syntyy nopeammin kuin vanhoja häviää. World Economic Forum on arvioinut, että digitalisaatio on lisännyt työpaikkoja 1,8 prosentilla. Uudet työpaikat ja työttömät eivät vain helposti kohtaa, ja tulilinjalle ovat joutuneet niin vapaakauppa kuin maahanmuuttajatkin.
Siinä missä nuorten (miesten) ahdinko ja näköalattomuus ovat hedelmällinen maaperä terrorismille Lähi-idässä, rakennemuutoksen aiheuttama työttömyys lännessä on myös omiaan ruokkimaan ääriasenteita. Tästä syntyy helposti noidankehä, jossa kaikki häviävät.
Haminan ja Kotkan siluettia hallitsivat ennen tehtaiden savua tupruttavat piiput. Eivät ne täysin ole kadonneet, mutta nyt tilan ovat vallanneet veistokselliset tuulivoimalat. Rakennemuutoksessa on myös mahdollisuus.