5.6.2014 Kauppapolitiikka

Kauppapolitiikan paluu

Ilkka Saarinen on työskennellyt kauppa­poliittisten asioiden parissa koko työuransa ja nähnyt muutoksen, joka kauppapoliittisia kysymyksiä on kohdannut. Ensin hän työskenteli vuodesta 1994 alkaen kauppa- ja teollisuusministeriössä, sen jälkeen Euroopan komissiossa ja nyt ulkoministeriössä.

– Jos katsotaan mitä urani aikana on tapahtunut, niin Maailman kauppajärjestön WTO:n (World Trade Organization) perustaminen vuonna 1995 oli kertakaikkisen hieno saavutus. Sen jälkeen on saavutettu sitten pienempiä yksittäisiä ratkaisuja kauppapolitiikan alalla.

Saarisen mielestä institutionaalinen pysähdys on ollut näkyvissä jo pidempään. Vuonna 2001 käynnistetty Dohan kauppaneuvottelukierros (Doha Development Agenda, DDA) on rullannut pitkään paikoillaan. Samanaikaisesti toiminta kaupan vapauttamiseksi on siirtynyt kahdenvälisiin ja alueellisiin vapaakauppa­neuvotteluihin, kuten nyt käynnissä olevat neuvottelut EU:n ja Yhdysvaltojen välillä.

Kauppapolitiikka on tällä hetkellä EU:n toimivallassa lähestulkoon kokonaan. EU:n yhteiseen kauppapolitiikkaan painottamisella pyritään saamaan läpi Suomen omia intressejä.

– EU:ssa vallitsee osittain polarisoitunut tilanne. On liberaali pohjoinen ja protektionistinen etelä, vähän karrikoiden ilmaistuna. Suomen kaltaiset liberaalimaat näkevät asiat niin, että kilpailukykyä ja sitä kautta hyvinvointia voidaan saavuttaa ainoastaan markkinoiden avoimuuden suuntaan menemällä. Etelä-Euroopassa puolestaan ajattelu on lähempänä sitä, että jotkut maat haluavat suojata niin sanottuja auringonlaskun aloja. Halutaan rakentaa muureja Euroopan ympärille, jotta nämä globaalisti ei-niin-kilpailukykyiset yritykset voisivat edelleen säilyä, Saarinen sanoo.

Viennistä globaaleihin arvoketjuihin

Keskeisimmät syyt siihen, miksi kauppa­politiikka on Suomen näkökulmasta herännyt uudelleen henkiin, liittyvät Saarisen mielestä neljään tekijään.

Ensinnäkin yritysten tuotantorakenteen muutokset, eli niin sanotut globaalit arvo­ketjut pakottavat pohtimaan uudelleen kauppapolitiikan tavoitteita. Yritysten kansainvälinen toimintalogiikka ei perustu enää pelkästään vientiin vaan lisäarvon tuottamiseen. Suomalais­yritykset voivat esimerkiksi saada alkuperämaata suuremman hyödyn sellaisen tuotteen valmistuksesta, jonka etiketissä lukee ”Made in China”.

Kauppapolitiikka on oikeastaan elinkeinopolitiikan kansainvälinen ulottuvuus. Elinkeino­politiikkaa ei ajatella enää pelkästään maan rajojen sisällä tapahtuvana toimintana, vaan laajemmassa mielessä. Saarisen mukaan elinkeinopolitiikan, kauppapolitiikan, työvoimapolitiikan ja veropolitiikan tulisi kulkea käsi kädessä, jotta kansainvälisistä arvoketjuista pystytään saamaan täysi hyöty kansantaloudellemme.

– Pyrimme viemään tätä ajattelua myös EU:n tasolla aktiivisesti eteenpäin. Kauppapoliittiset instrumentit ja neuvottelulogiikka ovat menneen maailman rakenteisiin perustuvia vielä tällä hetkellä, niissä kehitystarpeet ja globaalien arvo­ketjujen esiin nostamat haasteet ovat ilmiselviä, Saarinen korostaa.

Peliasetelma muuttuu

Toinen kauppapolitiikan nykyistä merkitystä korostava tekijä liittyy siihen, että kansainväliseen kauppaan ja kauppapoliittiseen päätöksentekoon tulee uusia maita, jotka sekoittavat perinteistä peliasetelmaa. Perinteinen jako teollisuusmaihin ja kehitysmaihin ei enää päde.

Suomelle hyvin keskeinen kysymys on Venäjän WTO-jäsenyys ja sen asettamat haasteet. Venäjä on tällä hetkellä kärjessä kauppaa rajoittavien toimenpiteiden asettajana. Aikaisemmin näiden ongelmien edessä oltiin Venäjän suhteen vailla kunnollisia työkaluja.

– Nyt asioita on mahdollista viedä eteenpäin neuvotteluteitse ja hyödyntäen WTO:n riitojenratkaisujärjestelmää, Saarinen kertoo. EU:n tulisi tehdä selväksi, että WTO on sääntöpohjainen järjestö ja niitä sääntöjä kaikkien jäsenmaiden pitää noudattaa, hän painottaa.

WTO jälleen toimintakyinen

Kolmas merkittävä muutos on Saarisen mielestä WTO:n uudelleen herääminen ja vapaakauppasopimusten määrän huikea kasvu. WTO katto­järjestönä asettaa kaikkia jäsenmaita sitovat monenväliset säännöt. Kun jäsenmaat neuvottelevat vapaakauppasopimuksia keskenään, määrittävät WTO:n säännökset kahdenvälisten sopimustenkin ehdot.

Kahdenväliset sopimukset pystyvät vastaamaan ainoastaan osittain globaalien arvoketjujen tuomiin haasteisiin. Näissä sopimuksissa liberalisointi tapahtuu kahdenvälisesti, vaikka tuote saattaa olla valmistettu kymmenessä eri maassa. Tällöin sopimuskumppanimaiden ulko­puolelta tuotavien materiaalien tullit voivat olla korkeita ja erilaiset säännöt ja muodollisuudet hankalia. Globaali kokonaisuus tulisikin huomioida paremmin ja tehdä sopimuksista monenvälisiä WTO:ssa.

WTO:ssa sovittavasta kaupan vapauttamisesta ja sääntöjen yhtenäistämisestä hyötyvät kaikki, erityisesti Suomen kaltaisen ulkomaankaupasta riippuvaisen maan yritykset.

– Multilateraalinen neuvottelumekanismi on ollut pitkään seisahtuneessa tilassa. Nyt neuvoteltu niin sanottu Balin minipaketti on nostanut neuvottelut jälleen uudelle tasolle. Vaikka en jaakaan kaikkein dramaattisimpia arvioita siitä, mitä WTO:lle olisi tapahtunut ilman Balia, näen, että sopimus toi WTO:lle merkittävästi uutta draivia, Saarinen toteaa.

Julkiseen keskusteluun vastattava

Neljänneksi Saarisen mielestä kauppapolitiikannäkyvyyttä on lisännyt julkisen keskustelun kasvaminen kauppapoliittisissa asioissa, muun muassa liittyen investointisuojasopimuksiin, teollis- ja tekijänoikeuksiin ja vaikkapa kasvinsuojelu­määräyksiin. Yhteiskunnallinen keskustelu on kasvanut siitä, mitä kauppapolitiikalla voidaan saavuttaa ja millä hinnalla.

– Osa julkisuudessa esitetystä kritiikistä näyttäisi perustuvan vääriin oletuksiin, Saarinen kertoo. Hän haluaakin kääntää julkisen keskustelun voimavaraksi. Nyt meillä on tilaisuus arvioida sitä, miten sopimuksia voitaisiin kehittää edelleen. Tämä ei olisi mahdollista ilman kriittistäkin keskustelua, Saarinen lopettaa.