Mielikuva Suomesta vaativien vientituotteiden valmistajana ja korkeasti koulutettujen osaajien maana ei täysin vastaa todellisuutta.

Korkean kustannustason maana tunnetussa Suomessa pitäisi olla tuotantoketjun yläpäässä ja keskittyä suuren arvonlisän tuotteiden kehittämiseen ja valmistamiseen. Usein toistettu hokema kuulostaa loogiselta, mutta käytännössä kehitys on vienyt toiseen suuntaan.

Pellervon taloustutkimuksen ennustepäällikkö Janne Huovari luonnehtii, kuinka Suomesta on tullut enemmän raaka-aineiden ja välituotteiden viejä ja vähemmän korkean teknologian viejä. Muutoksella on seurauksensa, sillä kehitys on tarkoittanut talouden hitaampaa kasvua.

– Olemme pudonneet myös tuottavuusmielessä maailman eturintamasta, Huovari sanoo.

Tilastojen karu kieli

Kehityssuunta näkyy tilastoissa. Korkean teknologian tuotteiden osuus Suomen kokonaisviennistä on pudonnut 20 prosentin huipputasolta 7–8 prosentin tienoille. Laskutrendi alkoi jo vuonna 2008.

Luvuista ilmenee, kuinka Nokian kännykkäbisneksen loppuminen aiheutti suuren rakennemuutoksen, jonka vaikutukset ovat olleet pitkäkestoisia. Myös pitkään ylijäämäisenä ollut vaihtotase kääntyi alijäämäiseksi ja pysyi miinuksella aina vuodesta 2011 vuoteen 2020 saakka. Suomen ulkomaankaupan vaihtosuhde, eli vientihintojen suhde tuontihintoihin, heikkeni pitkään mutta on viime vuosina jonkin verran vahvistunut.

– Nokian romahduksesta talouteen tuli suuri shokki. Sen jälkeen metsäteollisuustuotteiden, öljyjalosteiden ja kaivannaisteollisuuden sekä metalliteollisuuden perustuotteiden viennit ovat pärjän­neet. Tässä on auttanut osittain myös Venäjältä tuodut halvat raaka-aineet, Huovari sanoo.

Vaikka kehitys on vienyt huonompaan suuntaan, Huovari painottaa, että Suomessa valmistetaan edelleenkin myös monia maailmanmarkkinoilla menestyviä huipputuotteita.

– Suomessa on osaamista ja talous pyörii melko hyvin, mutta olemme hieman jääneet polkemaan paikoillemme.

Rakennemuutos metsässä

Esimerkiksi perinteisesti vahva metsäsektori on menestynyt. Viime vuonna alan osuus Suomen koko tavaraviennistä oli 19 prosenttia, ja tänä vuonna yritykset ovat raportoineet ennätystuloksista. Silti metsäteollisuudessakin on jouduttu ottamaan askelia, jotka kaikki eivät ole johtaneet arvoketjussa ylemmäs.

Digitalisaation edetessä korkeamman arvonlisän paperin kysyntä maailmalla on ollut pitkäkestoisessa alamäessä, ja se on pakottanut paperitehtaiden sulkemiseen Suomessa. Sen sijaan pakkausmateriaalien ja sellun kysyntä on kasvanut.

Kehitystä kuvaa myös syksyinen uutinen Stora Enson miljardiluokan investoinnista, jolla yhtiö muuttaa Oulussa paperikoneen selluntuotantoon. Positiivisen investoinnin merkitystä väheksymättä voi silti kysyä, pitäisikö Suomen talouden yleisemmin kyetä tuottamaan myös arvopakettien sisältöjä eikä vain niiden kuoria?

– Metsäteollisuudessa tehdään hyvää työtä. Siitä huolimatta se on pitkälti bulkkituotantoa, jonka jalostusarvo jää alhaiseksi, Huovari toteaa.

Palvelut paikkaavat

Kehitys ei näytä yhtä huolestuttavalta, kun huo­mioidaan tavaraviennin lisäksi myös palvelut. Niiden osuus Suomen kokonaisviennistä lähentelee jo 30 prosenttia, mikä osaltaan paikkaa tavaraviennin arvonlisän pienenemistä.

Osittain sekä tavaraviennin huonompi että palveluviennin parempi kehitys voivat juontaa samasta lähteestä. Nokian murroksen myötä yhtiön työntekijöitä siirtyi paljon ohjelmistopuolelle, mikä on kasvattanut palveluvientiä.

Aika ajoin Suomessa kuitenkin haikaillaan ”uuden Nokian” perään. Toivotaan, että syntyisi yritys tai ala, joka kääntäisi kehityksen suunnan.

Yhdeksi sellaiseksi on hahmoteltu akkuklusteria. Tulevaisuusvisioissa on kaavailtu alan koko tuotantoketjun rakentamista tänne, jolloin emme jäisi vain raaka-ainetoimittajan asemaan. Huovari kuitenkin asettelee sanojaan pitkään pohtiessaan, kuinka paljon julkisilla panostuksilla pitäisi auttaa klusterin syntymistä. Hän suhtautuu valtion kasvavaan rooliin skeptisesti.

– Jossain määrin julkisella vallalla on tehtävää auttaa tämänkaltaisen klusterin kehittämisessä, mutta valtion roolin kasvattamiseen sisältyy riski. Virkamiehet ja poliitikot eivät tiedä, mikä on tulevaisuuden voittajateknologia. Eivät sitä tiedä yrityksetkään, asia ratkaistaan markkinoilla yrityksen ja erehdyksen kautta, Huovari pohtii.

Koulutuksen alamäki

Sen sijaan valtiolla voi olla toisella tavalla keskeinen rooli, kun pyritään valmistamaan korkean arvonlisän tuotteita ja palveluja. Edessä ei ole pikataival, kun päämäärään pyritään tutkimus- ja kehitystoiminnan avulla.

Reitin nuotitus on tehty t&k-rahoituslaissa, jossa tavoitteena on nostaa sekä julkisilla että yritysten lisäpanostuksilla tutkimus- ja kehittämismenot neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä.

Se ei kuitenkaan yksin korjaa tilannetta, sillä tutkimusta ja inno­vaatiotoimintaa ei voi Suomessa tehdä ilman korkeasti koulutettuja osaajia. Nykyiset hartiat – ja päät – eivät siihen riitä. Käsitys Suomesta poikkeuksellisen korkeasti koulutettuna kansakuntana on osoittautunut kuvitelmaksi OECD:n tutkimuksen perusteella. 

Suomalaisten nuorten koulutus­taso on pudonnut jo alle OECD-maiden keskitason, kun vuonna 1991 olimme vielä rankkauksen kärjessä. Nyt sijoitus on samaa luokkaa Turkin kanssa. Suomalaisista 25–34-vuotiaista enää alle 40 prosenttia on suorittanut ammattikorkea- tai korkeakoulutasoisen tutkinnon.

Teknologiateollisuuden osaamispolitiikasta vastaava johtaja Leena Pöntynen sanoo, että yritykset kamppailevat jo nyt osaajapulan kanssa ja tilanne uhkaa pahentua.

Opetus- ja kulttuuriministeriön valmistelemassa kestävän kasvun ohjelmassa ehdotetaan, että korkea­koulutuksen aloituspaikkoja lisättäisiin 5 400:lla vuoden 2019 tilanteeseen verrattuna.

– Teknologiateollisuus tarvitsisi näistä paikoista 2 200. Lisäksi ohjelmassa ehdotetaan kansainvälisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista. Meillä on yrityksillä ja yhteiskunnalla iso peiliin katsomisen paikka, miten me saamme nämä opiskelijat jäämään Suomeen tekemään töitä, Pöntynen sanoo.

Apua ulkomailta

Ohjelman mukaan eteneminen tarkoittaisi vuosittaista lisäystä korkeakoulujen rahoitukseen niin, että ensi hallituskauden lopulla korkeakouluihin satsattaisiin 180 miljoonaa euroa vuodessa nykyistä enemmän.

Tavoitetta 5 400 uudesta aloituspaikasta voi pitää kunnianhimoisena tai sitä voi pitää perustellusti myös alimitoitettuna. Leena Pöntynen muistuttaa kansallisesta tavoitteesta, jonka mukaan vuonna 2030 puolet nuoresta ikäluokasta olisi korkeakoulutettuja.

– Jotta tähän päästäisiin, aloituspaikkoja pitäisi lisätä parilla kymmenellä tuhannella vuodessa.

Eli tavoite, että puolet olisi korkeakoulutettuja, on jo siirtynyt vuoteen 2035. Joka kerta, kun päätökset jäävät tekemättä, tavoitteet siirtyvät yhä kauemmaksi tulevaisuuteen, Pöntynen sanoo. Hän näkee asialla hyvin kauaskantoisia vaikutuksia.

– Jos meillä ei ole pitkäjänteistä näkymää siihen, että Suomessa on osaajia, miksi ihmeessä yritykset tekisivät investointeja Suomeen? Osaavan työvoiman saaminen on yrityksille investointipäätöksen tärkeimpiä tekijöitä.

Eikä teknologiateollisuuden tarve pysähdy vain korkeakoulutettuihin. Pöntynen kertoo, kuinka teknologiateollisuuden kannalta soveltuvista tutkinnoista jää vuosittain 1 500 valmistuneen opiskelijan vaje ammatillisesta koulutuksista valmistuvista.

Demografia ei helpota tilannetta. Jo lähivuosina peruskoululaisten määrä vähenee jopa kymmenillä prosenteilla, joten aikaa myöten se näkyy myös pidemmälle koulutettujen määrässä.

Teknologiateollisuus laskee, että se tarvitsisi 130 000 uutta osaajaa vuoteen 2030 mennessä. Kun monilla muillakin aloilla on kasvava työvoiman tarve, kilpailu tekijöistä on kovaa. Ulkomaisten osaajien saaminen Suomeen on yksi keino ratkaista ongelmaa.

– Suomeen olisi saatava kovaa vauhtia työikäistä väestöä. Jos huoltosuhde haluttaisiin pitää vuonna 2050 samalla tasolla kuin nyt, se tarkoittaisi 47 000 työikäisen maahanmuuttoa vuosittain, Pöntynen sanoo.

Sami Laakso

Birit Sarre

Jaa:

<span class="byline text-vihrea2 uppercase"><span class="author vcard text-vihrea2 uppercase font-weight-bold" metaname="author">Pekka Vänttinen</span></span>06.12.2022

Luetuimmat