Mikä määrää tuotteen alkuperän?

Minkä maalainen on Uudessakaupungissa ulko­maisista osista koottu Mersu, entä Porvoon jalostamossa venäläisestä raakaöljystä jalostettu diesel? 

Kuluttajille asia voi olla yhdentekevä, mutta valtioille ja kansainvälistä kauppaa käyville yrityksille alkuperäsäännöillä on suuri merkitys. Tuotteen alkuperä on noussut tärkeäksi, kun 2000-luvulla painopiste kansainvälisen kaupan säännöissä on siirtynyt yleisten tullitariffien alentamisesta vapaakauppasopimusten tekemiseen. Samanaikaisesti yritysten toimitusketjuista on tullut yhä monimutkaisempia ja valtioiden rajat ristiin rastiin ylittäviä.

– Vapaakauppasopimukset eivät nimestään huolimatta tarjoa yleistä vapaata kauppaa, vaan tulliedun sopimusmaiden alku­perä­tuotteille, joiden määrittelystä on kirjattu sopimukseen, kertoo alkuperäsääntöihin perehtynyt Timo Sneck, joka on käsitellyt aihetta myös kirjassaan. Tällä hetkellä Sneck työskentelee Nesteellä tittelillä Customs Lead. 

Kafka avasi oven

Vapaakauppasopimusten mukaisesti tullitariffit ovat alkuperätuotteiden keskinäisessä kaupassa nollassa, mahdollisia poik­keuksia lukuun ottamatta. Lisäksi monet tuoteryhmät ovat EU:ssa vailla tulleja myös ilman vapaakauppasopimuksia. 

– Raaka-aineet ovat monesti nollatullillisia, jotta EU:n alueella tapahtuvaa tuotantoa ei rasiteta maksuilla. Nollatullillisia ovat esimerkiksi raakaöljy, puutavara ja perusmetallit.

Vapaakauppasopimuksissa siis taataan tullittomuus sopimuskumppanien tuotteille. Sääntö kuulostaa selkeältä, mutta ei ole aivan yksinkertaista vastata siihen, mikä on tuotteen alkuperämaa. Esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos selvitti vuosikymmen sitten, kuinka Nokian N95-älypuhelin oli koottu noin 600:sta ulkomailla valmistetusta komponentista. Miten määrittää Nokian puhelimen tai muiden kansainvälisten arvoketjujen aikaansaamien tuotteiden alkuperä?

– Se tässä onkin se nippelitieteen alue, jossa pitää osata lukea vapaakauppasopimusten alkuperäsääntöjä. Säännöt ovat lähtökohtaisesti monimutkaisia, eikä niissä ole alkuperälle yhtä yhtenäistä määritelmää, vaan määritelmät on jaettu tuoteryhmiin, Sneck kertoo ja tulee samalla avanneeksi ovea maailmaan, joka voi herkimmistä näyttää kafkamaiselta painajaiselta.

Aloitetaan perusteista, eli siitä, että käytössä on globaali tullitariffien HS-luokittelujärjestelmä (Harmonized System), jonka mukaisesti maailman kaikki tavarat pystytään luokittelemaan. Maailman tullijärjestö WCO:n jäsenmaat noudattavat sitä oman tullitariffiensa pohjana, mutta luokittelujärjestelmä on maa- ja aluekohtaisesti jaoteltu vielä tarkemmalle tasolle. 

HS-luokittelujärjestelmässä päänimikkeitä on tuhansia, eikä tavaroiden määrittely ole Sneckin mukaan kovin teräväpiirteistä, vaan osittain jopa tulkinnanvaraista.

– Jos ummikkona alkaa luokituksia selaamaan, ei sieltä välttämättä löydä etsimiään tavaroita. Asia menee monimutkaiseksi, kun luokittelumaailma yhdistetään alkuperäsääntöjen maailmaan.

Sääntöjä ja poikkeuksia

Tuotteen alkuperän määrittelemiseen on käytössä kaksi yleisintä sääntöä, ja joissakin tapauksissa käytetään myös näiden yhdistelmää. 

Nimikkeenmuutossääntö tarkoittaa sitä, että tuotteen valmistuksessa käytetyt ei-alkuperää olevat eli muualta tuodut ainekset eivät saa olla tuotantoon tuotaessa samaa luokittelujärjestelmän päänimikettä kuin niistä valmistettava tuote. 

Esimerkiksi jotta Suomessa valmistetut kuulokkeet olisivat EU-alkuperää, niihin ei ole saatu käyttää sellaisia osia, jotka olisivat jo EU-alueelle tuotaessa luokiteltu samaan päänimikkeeseen, kuin valmistettava tuote. Vastaavasti Nesteen Porvoon jalostamolla venäläisestä raakaöljystä tai yhdysvaltalaisesta paistorasvasta jalostettu diesel on EU:n alkuperää, koska Suomeen tuodut raaka-aineet ja lopputuote on luokiteltu eri nimikkeisiin.

Toinen käytettävä määrittelytapa on prosenttisääntö. Se määrittelee kuinka suuri prosenttiosuus valmiin tuotteen myyntiarvosta voi maksimissaan muodostua ei-alkuperää olevista raaka-aineista tai komponenteista. Rajana voi olla esimerkiksi 30–40 prosenttia.

– Mutta jos raaka-aineiden osuus lopputuotteiden hinnanmuodostuksessa on pieni, voi tuote saada alkuperäaseman, vaikka valtaosa raaka-aineista on tosiasiassa ei-alkuperää, Sneck selventää.

Alkaa vaikuttaa kimurantilta, mutta mutkikkaammaksi muuttuu. Nämä kaksi sääntöä, erikseen tai yhdistettyinä, koskevat valtaosaa tuotteista. Kuitenkin niin sanotuissa ”herkissä tuotteissa” kuten maataloustuotteissa, tekstiileissä, elintarvikkeissa, jalkineissa ja autoissa sekä joissain kemikaaleissa on usein vielä jokin yksilöidympi alkuperäsääntö. Se voi edellyttää esimerkiksi tiettyä enimmäisjalostusastetta ei-alkuperää oleville materiaaleille tai EU:n alueella tapahtuvaa vähimmäisvalmistusta. 

Pitääkö tässä lukea rivien välistä, että tämä tarkoittaa protektionismia?

– Sitähän se on. Vapaakauppasopimus on aina jonkinlainen kompromissi vapaakaupan ja protektionismin välillä. Sillä halutaan edistää vapaata kauppaa, mutta myös suojata oman tuotannon etua. Se tehdään nimenomaan näiden alkuperäsääntöjen avulla.

Toimitusketjujen maailmankartta

Alkuperäsäännöt antavat yrityksille paljon suunnittelumahdollisuuksia. Globaalisti toimiva yritys voi esimerkiksi tarkastella maailmanlaajuisesti vapaakauppasopimusten verkostoa ja yrittää optimoida hankinnat, tuotannon ja lopputuotteen markkinat niin, että jokaisessa vaiheessa saavutetaan nollatullit. 

Jotkut yritykset voivat nähdä mahdollisuuksia siinä, että mikäli osa tai osakokonaisuus on saavuttanut jossain maassa alkuperäaseman, se on myös jatkolaskelmissa sataprosenttisesti alkuperätavaraa.

Esimerkiksi EU:n ja USA:n välillä ei ole vapaakauppa­sopimusta, mutta Meksikolla on vapaa­kauppasopimukset sekä EU:n että USA:n kanssa. Siksi Meksiko voi olla kiinnostava paikka valmistaa tuotteita, jos tuotteiden loppumarkkina on USA:ssa. 

Tämä siksi, että EU:sta Meksikoon vietävälle tavaralle pystytään hyödyntämään vapaakauppa­etua. Ja kun tuote saavuttaa sen ansiosta Meksikossa alkuperäaseman, sen jälkeen voidaan hyödyntää Meksikon ja USA:n välistä vapaakauppasopimusta, ja viedä tuote tulleitta Yhdysvaltoihin. 

– On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi Britannian asema kehittyy, jos se tekee aktiivisesti vapaakauppasopimuksia eri maiden kanssa. Siitä voi tulla mielenkiintoinen paikka EU:n kyljessä, jota yritykset voisivat hyödyntää, Sneck pohtii.

Suorastaan monimutkaista

Timo Sneck lisää vielä kierroksia. Hän kertoo, kuinka joihinkin vapaakauppasopimuksiin sisältyy ”no drawback” -lauseke. Se tarkoittaa, että esimerkiksi kun EU:ssa tuotantoa harjoittava yritys ostaa omassa tuotannossaan tarvitsemansa komponentin vaikka USA:sta, se on lähtökohtaisesti tullin alaista.

– Jos tämä EU:ssa toimiva yritys on aikeissa myydä lopputuotteen EU:n ulkopuolelle, se voi käyttää sisäisen jalostuksen menettelyä, jolloin tästä komponentista ei EU:ssa peritä tullia, Sneck kertoo. 

Asia monimutkaistuu, jos yritys onkin aikeissa myydä valmistamansa tuotteen esimerkiksi Kanadaan. Silloin yrityksen kannattaa harkita käyttääkö se tätä sisäisen jalostuksen menettelyä. 

– EU:n ja Japanin väliseen vapaakauppasopimukseen sisältyy ”no drawback” -lauseke. Se tarkoittaa, että yritys ei voi hyödyntää sisäisen jalostuksen tullihyötyä ja samalla antaa alkuperätodistusta omalle tuotteelleen, vaikka se täyttäisikin sovellettavan alkuperäsäännön ehdot. Yrityksen täytyy tarkastaa, kumpi käytäntö on sille kannattavampi, ostettavasta raaka-aineesta tai komponentista saatava tullietu vai vapaakauppasopimuksen mukanaan tuoma lopputuotteen myynnistä saatava tullietu.

Toimitusketjujen ja valmistuksen optimointi vapaakauppaedun saavuttamiseksi kuulostaa vaativalta tehtävältä. Voi tietysti ajatella, onko yrityksen fokus oikeissa asioissa, jos se joutuu panostamaan tällaisten asioiden suunnitteluun ja hallinnointiin. Sneck on samoilla linjoilla.

– Järjestelmä, jolla pyritään kaupankäyntiä fasilitoimaan, on muodostunut niin monimutkaiseksi, että se ei monessa kohtaa täytä tehtäväänsä.

Hän sanookin, että monet yritykset eivät pysty ottamaan hyötyjä itselleen, vaikka tietävätkin järjestelmän tarjoamista mahdollisuuksista. Lisähaasteen tekee se, että jos huolellisesti järjestellystä toimitusketjusta yksikin lenkki muuttuu, sen jälkeen yrityksen pitää tehdä optimointitarkastelu uudelleen.

– Kyllä se monimutkainen maailma on. Ei siihen pysty yrityksille helppoja avaimia antamaan. Yritykset tarvitsevat tässä tukea ja tietoa julkisilta tahoilta.

Kohtalokas kudelma

EU myöntää kehitysmaille yksipuolisia tullietuja, joissa pätevät samat alkuperäsäännöt kuin vapaakauppa­sopimuksissa.

1990-luvulla Itä-Aasiasta tuotiin vuosien ajan suuret määrät tekstiilejä EU:hun kehitysmaaetujen alla. Sääntöjen mukaan esimerkiksi puuvillaisten t-paitojen lankakin olisi pitänyt kehrätä samassa maassa, jossa paidat valmistettiin. Vaikka paikalliset viranomaiset olivat vahvistaneet vuosikausia alkuperätodistuksia, EU:n petosten vastainen yksikkö huomasi, ettei näissä maissa ole koskaan ollut kehräämöjä. Siitä seurasi valtavat jälkitullilaskut maahantuojille EU:ssa, ja Suomessakin yrityksiä meni tämän takia konkurssiin.